2/2008

Kentän ääni

YLIOPISTOUUDISTUS:
Miten tähän on tultu ja miten tästä eteenpäin?

Ennio Zuccaro | Helsingin yliopisto

Yliopistouudistus on ollut vireillä jo jonkin aikaa. Moni taho on pohtinut ja kommentoinut suunniteltuja uudistuksia. Viimeksi Eduskunnassa kansanedustajatkin
käsittelivät reformia välikysymyksen
yhteydessä. Nyt on aika miettiä, miten tähän tilanteeseen ollaan tultu ja mitä voitaisiin tehdä päästäksemme eteenpäin.

Työyhteisöissä työskentelytahti on kiihtynyt/kiristynyt tuntuvasti ja resursseja (erityisesti henkilöstöä) on käytettävissä entistä
niukemmin. Lisäksi, kuten monet asiantuntijat ovat todenneet mm. prof. Juha Siltala, suuri osa työajasta kuluu kaikenlaisten
raportointitehtävien parissa. 2000-luvun työpaikoille on luotu erilaisia strategisesti elintärkeitä tehokkuusmittareita, joita pitää
orjallisesti tarkkailla organisaation olemassaolonsa perustelemiseksi. Varsinainen toiminta jää toissijaiseksi. Hektisen työelämän sekä jatkuvan projektirumban takia toiminnan suunnittelukin kärsii kuten myös työyhteisön kehittäminen, josta pahemmassa tapauksessa tulee riippakivi. Puhumattakaan sosiaalisesta ja yhteisöllisestä elämästä työpaikoilla!

Kun organisaatio ei pysty keskittymään ydintehtäväänsä eikä kehittymään, siitä väistämättä seuraa, että mittaustulokset huononevat. Organisaatiot, kuten ihmisetkin, ovat tilivelvollisia aina tietyille sidosryhmille, joista rahoittaja on tärkein. Kun rahoittaja huomaan, ettei saa ns. vastinetta panostukselleen, se alkaa painostaa investointiensa kohdeorganisaatiota, jotta siitä tulisi tuottavampi mittarina ollessa usein vain raha tai tuotantokapasiteetti. Edellä kuvattu on nyt tapahtumassa yliopistomaailmassa: meneillään olevalla yliopistoreformilla opetusministeriö ja maamme hallitus vaativat yliopistoilta lisää tuottavuutta sekä vähemmän kuluja.

Varsinaisena ongelmana on, ettei rahoittajalla (eli, opetusministeriöllä) ulkopuolisena tahona välttämättä ole tarkkaa tietoa kehittämiskohteen todellisista tarpeista, erityisesti kenttätasolla työskentelevien suhteen. Näin olleen kehittämisestä tulee enemmän talouspoliittinen pakkopulla kuin operatiivinen toimi. Miten tästä eteenpäin?

Olettaen, että ministeriön ehdottamat uudistukset toteutuvat sellaisenaan, ne voivat jatkossa olla suurenkin korjauksen kohteena. Nopeasti ja ilman laajaa konsensusta tehdyt päätökset eivät yleensä osoittautuneet kovin kestäviksi. Ensimmäiset viisi vuotta kuluvat muutosten sulatteluun ja ihmettelemiseen. Kun traumasta aikanaan toivutaan, yliopiston kenttä alkaa vaatia uutta uudistusta yliopistojen sisältäpäin toteutettuna, jotta ei-toivoituista sivuvaikutuksista päästäisiin eroon. Noin 10-15 vuoden kuluttua tapahtuu ns. yliopistojen renessanssi, jolloin markkinahelvetistä selviytyneitä palautetaan omaan arvoonsa tieteellisesti ja hallinnollisesti riippumattomina instituutioina.

Ihmettelen nyt jo tässä vaiheessa: onko ihan pakko hakata päätä seinään oppiakseen, ettei se kannatakaan?