Historiikki

"Ei ole nykyisyyttä eikä tulevaisuutta ilman menneisyyttä"

Korkeakouluväki aktivoituu

Vanhoihin yliopistoihin ja korkeakouluihin oli usein jo niiden perustamisvaiheessa perustettu opettaja- ja virkamiesyhdistys. Nämä yhdistykset poikkesivat huomattavasti nykyisistä korkeakoulujen henkilökuntayhdistyksistä. Ne olivat lähinnä "yhdessäolojärjestöjä", jotka huolehtivat jäsentensä viihtyvyydestä ja ne puuttuivat vain harvoin varsinaisiin ammattiyhdistysasioihin. Professorit ja muu johtava virkamieskunta muodostivat niiden jäsenistön ytimen, tosin muukin henkilökunta oli hyvin edustettuna. Merkittävin näistä opettaja- ja virkamiesyhdistyksistä toimi Helsingin yliopistossa ja se oli perustettu professorien ja vahtimestarien toimesta jo vuonna 1919. Koska jäsenistö koostui suurelta osin akateemisen loppututkinnon suorittaneista, kuului Helsingin yliopiston opettaja- ja virkamiesyhdistys HYOVY (nyk. HYHY) näiden jäsentensä osalta vuodesta 1952 Akavaan, mutta yhdistys oli myös Virkamiesliiton jäsen.

Yleinen yhteiskunnallinen aktivoituminen 1960-luvun lopussa näkyi erityisen voimakkaasti juuri yliopistoväessä. Opiskelijat ja nuori opettajapolvi vaativat saada äänensä kuuluviin yliopistojen asioista päätettäessä. Muukin korkeakoulujen henkilökunta alkoi vähitellen kiinnostua järjestelmällisemmästä edunvalvonnasta. Merkittävän syntysysäyksen antoi vuonna 1968 valtiovarainministeriön asettaman ns. lehtorikomitea, joka puuttui lehtorien asemaan yliopistoilla. Samanaikaisesti valtiovalta kiinnitti huomiota Helsingin yliopiston valtionhallinnossa poikkeuksellisen lyhyisiin työaikoihin. Yliopistossa oli sen perinteisestä autonomiasta huolimatta saatettava voi- maan samat työajat kuin muillakin virkamiehillä. Tämä olisi merkinnyt noin 16 -I8 %:n lisäystä - ja mikä tärkeintä, ilman mitään palkkakompensaatiota. Helsingin yliopiston virkamiehistön reaktio oli spontaani. He aloittivat kolmisen viikkoa kestävän laittoman lakon saaden paljon yleistä myötätuntoa osakseen mm. lehdistöltä. Lopputulos oli rohkaiseva: valtiovallan asennoituminen palveluksessaan oleviin oli muuttumassa. Korkeakoulujen palkkaus- ja työsuhdeneuvottelukunnan synty oli lakon välitön seuraus. Yli 300 Helsingin yliopiston toimihenkilön tehtävänimike ja palkkaus korjattiin. Virkamiehet saivat pari vuotta myöhemmin lakko-oikeuden. Tällöin keskusteltiin jo vakavasti yliopistoväen ammatillisen järjestäytymisen kohentamisesta. Pohjatyö KHL:n perustamiselle oli tehty.

Valtakunnallinen edunvalvoja syntyy

TVK-lainen Virkamiesliitto aktivoitui korkeakoulujen edunvalvonnassa nopeasti. Siihen kuului tuolloin suoraan kahdeksan korkeakoulujen henkilökuntaa edustavaa järjestöä ja sen korkeakoulutoimikunta kävi ahkerasti neuvotteluja näiden järjestöjen yhdentymiseksi. HYOVY (nykyinen HYHY) tuki hanketta taloudellisesti ja näin ajatus yhdestä koko maan kattavasta ammattijärjestöstä sai vauhtia. KHL:n synty liittyi näin Virkamiesliiton pyrkimyksiin muodostaa jäsenjärjestökentästään tehokkaampia yksiköitä.

Aika oli kypsä perustamiselle joulukuussa 1971. Korkeakoulujen henkilökuntaliitto KHL (nykyinen Yliopistojen ja tutkimusalan henkilöstöliitto YHL ry) syntyi 18.12.1971 Helsingin yliopistolla pidetyn korkeakoulujärjestöjen yhdentämisseminaarin jälkeen. Perustava kokous pidettiin yliopiston pienessä juhlasalissa, jossa paikalla oli kolmekymmentä edustajaa yhdeksästä eri korkeakoulusta. Liiton ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin HYOVY:n silloinen puheenjohtaja, perustamistoimissa aktiivisesti mukana ollut dosentti Erkki Pulliainen. Jo seuraavan vuoden syksyllä KHL:oon kuului 16 jäsenjärjestöä.

KHL ja erityisesti sen ensimmäinen puheenjohtaja Pulliainen kannattivat alusta alkaen ns. teollisuusliittoperiaatetta uusien korkeakoulujen henkilökuntayhdistyksiä muodostettaessa. Tämän periaatteen mukaan kaikkien saman työpaikan työntekijöiden edut ovat siinä määrin yhtenevät, että heidän on edullista kuulua samaan ammattiliittoon, jotta heidän edunvalvontansa olisi. mahdollisimman tehokasta. Korkeakoulujen osalta tilanne oli tässä suhteessa mahdollisimman sekava. SAK-laisen VVTL:n ja uuden, TVK-laisen KHL:n lisäksi korkeakouluväkeä kuului mm. akavalaiseen Professoriliittoon ja keskusjärjestöihin kuulumattomiin ammattijärjestöihin.

Jo muutaman vuoden kuluessa kävi selväksi, että KHL:n kaltainen ammattijärjestö puolsi paikkaansa suomalaisessa ay-liikkeessä. KHL:n jäsenyyteen hakeutui myös korkeakoulusektorin ulkopuolella olevia ammattiyhdistyksiä, mm. Poliisiopiston henkilökuntayhdistys ry., Ammattikasvatushallinnon virkailijat ry., Koulutilojen työnjohtajat ry. ja Ulkomaanlehtorit ry.. Jäsenyhdistyskentän näin laajetessa korkeakoulujen ulkopuolelle ei KHL:n alkuperäinen nimi enää vastannut tarkoitustaan, vaan uudeksi nimeksi tuli Korkeakoulujen ja opetusalan henkilökuntaliitto ry.

Edunvalvonta- ja vaikuttamistyö alkaa

Helsingin yliopiston hallinnonuudistusta oli jo KHL:n syntyaikoihin mennessä valmisteltu sangen pitkään. Ylioppilaskunta vaati mahdollisimman pitkälle vietyä demokratisointia, ns. mies ja ääni -periaatetta. 

Opetusministeri Ulf Sundqvist esitti eduskunnalle vuonna 1972 uutta hallintomallia, jossa mies ja ääni -periaate olisi toteutunut jopa laitoshallinnossa. Ylioppilaskunta luonnollisesti kannatti ehdotusta, mutta KHL suhtautui toisin: se lähetti helmikuussa 1972 kirjelmän kaikille puolueille, jossa se ilmoitti kannattavansa sitä, että jokaiselle yliopistossa vaikuttavalle ryhmälle annettaisiin mahdollisuus päättää itseään koskevista asioista. KHL toisin sanoen kannatti ns. kolmikantamallia. Lakialoite sai valiokunnissa uuden muodon ja syksyllä 1973 hallitus veti lopulta koko esityksen takaisin. 

KHL kiinnitti jo ensimmäisten toimintavuosiensa aikana huomiota muun muassa korkeakoulujen opettajien työoloihin. Dosentit eivät tuolloin saaneet mitään erilliskorvausta mm. tenttien valvomisesta tai vastaanottojen pidosta, vaan he saivat korvauksen vain pitämistään luennoista. KHL tuki Dosenttiliiton aloitetta, jossa pyrittiin virkadosentuurien perustamiseen. Hanke ei kuitenkaan johtanut käytännön tuloksiin.

Keväällä 1972 KHL nosti myös assistenttien aseman esille vaatien, että tilapäisten assistentuurien oli oltava vähintään vuoden mittaisia ja että tuntiassistenttien toimenkuvaa tarkistettaisiin tekemällä heistä tuntiopettajia, jolloin heidän työsuhteensa olisi turvatumpi. KHL oli huolissaan assistentuurien lyhenemisestä: alle vuoden kestävät virat eivät Suomen korkeakouluissa olleet mitenkään harvinaisia. Assistentuureja jaettiin myös usean henkilön kesken. 

Suomessa oli vielä 1970-luvulle tultaessa useita yksityisiä korkeakouluja, joiden talous perustui osaltaan opiskelijoiden maksamiin lukukausimaksuihin. Näiden korkeakoulujen opiskelijat joutuivat kuulustelujen yhteydessä maksamaan vielä erillisen kuulustelumaksun, ns. sporttelimaksun, joka muodosti opettajakunnan mielestä olennaisen osan heidän ansioistaan. Kun nämä korkeakoulut yksi kerrallaan valtiollistettiin 1970?luvun kuluessa, tuli opiskelusta periaatteessa ilmaista eikä opiskelijan enää tarvinnut maksaa tenttien suorittamisesta. Valtion mielestä tenttien vastaanotto kuului opettajien virkavelvollisuuksiin, joten se kieltäytyi korvaamasta heidän ansionmenetyksiään.

Ensimmäisen kerran sporttelimaksukiista nousi esille syksyllä 1972 Tampereen teknillisessä korkeakoulussa. KHL tuomitsi valtion päätöksen yksipuolisena toimena ja mietti asian viemistä Työtuomioistuimeen. Lokakuussa sporttelimaksuista alettiin neuvotella valtiovarainministeriössä. Maaliskuuhun 1973 mennessä neuvottelut eivät kuitenkaan olleet edenneet KHL:n mielestä toivotulla tavalla ja se jätti lehtorien osalta - joita kiista lähinnä koski - lakkovaroituksen. Valtiotyönantaja taipui lopulta korvaamaan kuulustelumaksut; syntynyt lakko johtui muista syistä. Kuulustelumaksujen soveltamisneuvottelut kestivät tosin kauan ja aiheuttivat lukuisia kiistoja, mutta siitä huolimatta KHL saattoi kirjata tililleen ensimmäisen työmarkkinapoliittisen voittonsa. Jäsenkunnan luottamus näkyi kasvavina jäsenmäärinä, ja liiton painoarvo nousi.

Virkavääristymät, virastotyöntekijät ja palvelusvuosilisäjärjestelmä - edunvalvontatyötä riitti

Työehtosopimusjärjestelmä tuli korkeakouluihin helmikuussa 1971. Seuraavana vuonna TES-järjestelmän piiriin kuului noin 1.500 henkeä kaikkiaan noin 7.500:sta korkeakoulujen työntekijästä yksityiset korkeakoulut mukaanlukien. KHL kannatti alusta alkaen samapalkkaisuusperiaattetta : työntekijän tuli saada sama palkka ja samat edut samasta työstä riippumatta palvelussuhteen laadusta. Virkasuhteessa olevat virkamiehet saivat virkavuosien karttuessa yhä uusia ikälisiä, mutta työsuhteiselta henkilöstöltä tällainen palkanlisä puuttui kokonaan. Kevään 1973 TES-neuvotteluissa KHL:n tärkeimpänä tavoitteena olikin palvelusvuosilisäjärjestelmän saaminen näille työntekijöille vaikka työtaistelutoimin. 

Toiseksi keskeiseksi tavoitteeksi nousi virastotyöntekijöiden epävarma asema. Virastotyöntekijät olivat saaneet töitä siten, että työvoimatoimistot tarjosivat työrajoitteisia henkilöitä korkeakouluihin töihin. Korkeakoulut olivat ensimmäisiä valtion laitoksia, jotka työllistivät pitkään työttömänä olleita henkilöitä. He tunsivat kuitenkin työpaikkansa uhatuksi, koska heidän työsuhteensa oli parhaimmillaankin vain vuoden mittainen. KHL otti tavoitteekseen virastotyöntekijöiden siirtämisen työsopimussuhteeseen. Huhtikuussa vajaa viikon kestäneen ATK-alan lakon jälkeen saattoi KHL:n johto tyytyväisenä todeta, että molemmat päämäärät oli saavutettu: palvelusvuosilisäjärjestelmän kehittäminen pääsi alkuun ja 50 korkeakouluissa työskentelevää virastotyöntekijää pääsi heti työsuhteeseen. Molemmat hankkeet etenivät kuitenkin usean vuoden ajan. Helmikuussa 1974 perustettiin virastotyöntekijöitä varten työryhmä, johon tuli valtion sekä eri järjestöjen, mukaanlukien KHL, edustajia. KHL oli osoittanut kykenevänsä huolehtimaan jäsenkuntansa eduista.

Korkeakoulujen palkkaus- ja työsuhdeneuvottelukunta puuttui keväällä 1972 korkeakoulujen työvoimatilanteeseen. Sen mukaan korkeakouluissa oli yhä pulaa avustavasta laito- ja hallintohenkilökunnasta, mistä johtuen moni virkamies hoiti virkanimikkeesensä nähden vaativampaa tehtävää. KHL kiinnitti myös heti huomiota näihin virkavääristymiin, niin kuin niitä alettiin pian kutsua. Moni väärää työtä tekevä saattoi saada useita palkkaluokkia huonompaa palkkaa kuin mitä työn luonne edellytti. Suurimmillaan ero maksetun ja todellista työtä vastaavan palkan välillä saattoi olla jopa 5?6 palkkaluokkaa. KHL vaati virkanimikkeiden muuttamista ajan tasalle ja palkkauksen muuttamista työn vaativuutta vastaavaksi. Virkavääristymien korjaaminen pääsi vähitellen käyntiin itse valtiovallan huomattua epäkohdan, mutta prosessista tuli pitkällinen: itse asiassa se jatkuu uudessa muodossaan vielä tänäkin päivänä.

KHL solmi jo keväällä 1972 ensimmäiset korkeakoulujen henkilökunnan työehtosopimukset. Kuitenkin vasta seuraavan kevään lakko hyvine tuloksineen toi KHL:n laajempaan tietoisuuteen. Työehtosopimukset neuvoteltiin valtion muista työehtosopimuksista poiketen keskitetysti opetusministeriön kanssa. Syksyn 1972 kuluessa luotiin valtionapupalkkaisten laitosten henkilökunnan tulopoliittinen neuvottelujärjestelmä. KHL seurasi tarkoin järjestelmän syntyä, koska yksityiset korkeakoulut tulisivat kuulumaan sen piiriin. Kuoppakorotusneuvotteluista tuli sangen pian jokavuotista rutiinia.

Valtiolla oli tuohon aikaan KHL:n mielestä liian monta palvelussuhdetyyppiä; jopa Valtion työmarkkinalaitos myönsi, että se aiheutti epäkohtia tulopoliittisissa neuvotteluissa. VES- ja TES-neuvottelujen koordinointi oli työntekijäpuolella mahdoton tehtävä. KHL asetti tavoitteekseen yhden ja ainoan palvelussuhteen aikaansaamisen. Siirtymäkautena VES-järjestelmää olisi pitänyt kehittää TES-järjestelmän suuntaan, koska jälkimmäinen oli paljon joustavampi. VES-ärjestelmän jäykkyys nähtiin jopa osasyylliseksi palkkojen jälkeenjääneisyyteen.

Lama iskee korkeakouluihinkin

Suomen vaikea taloudellinen tilanne pakotti valtion säästötoimiin. Valtionhallinnossa se merkitsi pieneneviä määrärahoja: Lappeenrannan teknillisessä korkeakoulussa sanottiin marraskuusta 1975 alkaen kaikki tuntiassistentit irti, koska rahaa heidän työsuhteensa jatkamiseksi ei löytynyt. Tapaus oli enteellinen - seuraavan vuoden lopulla korkeakouluissa oli noin 70 avointa virkaa tai tointa, jotka oli jätetty täyttämättä. Ainoastaan Helsingin yliopisto ja varsinainen opetushenkilöstö muissakin korkeakouluissa välttyivät määrärahojen leikkauksilta.

KHL kehotti keväällä 1977 jäsenistöään tekemään vain heille nimenomaisesti kuuluvaa työtä. Tämän ohjeen taustalla olivat niin ikään valtion säästötoimet. Avoimiksi jätettyjen virkojen tehtäviä yritettiin jakaa muille työntekijöille, mitä KHL ei voinut hyväksyä. Hallitus tinki tammikuussa 1978 lisää korkeakoulumenoista leikaten sekä opetus- että tuntipalkkiomäärärahoja ja muitakin menoja KHL:n vastustuksesta huolimatta. Määrärahat jäädytettiin inflaatiosta huolimatta edellisvuoden tasolle. 

Yksityisellä sektorilla pitkään käytössä ollut liukuva työaika teki tuloaan korkeakouluihin 1970?luvun puolivälissä. Ensimmäisenä sitä kokeiltiin Tampereen yliopistossa ja pian se oli laajenemassa muuallekin. KHL:n kenttä puolsi laajasti liukuvaa, kellokortilla säädeltyä työaikaa. Alkukangertelun jälkeen liukuvasta työajasta tuli useimpien korkeakoulujen työntekijöiden arkipäivää.

Tiukka ote

Työsuhteisten palvelusvuosilisäjärjestelmä toteutui vuonna 1973 KHL:n suurimman jäsenyhdistyksen HYHY:n ATK-jäsenistön lakon seurauksena. Palvelusvuosilisäjärjestelmä laajentui myöhemmin myös muille sopimusaloille.

Turun yliopiston ylioppilaskunnan sekä sen 1970-luvulla omistaman Iskeri Oy:n toimistohenkilökunta liittyi vuoden 1977 alusta Turun yliopiston henkilökuntayhdistykseen. Liittymisen taustalla oli työntekijöiden tyytymättömyys palkkojensa kehitykseen. Neuvottelut Turun yliopiston henkilökuntayhdistyksen ja ylioppilaskunnan sekä Iskeri Oy:n johdon välillä alkoivat tammi- helmikuun vaihteessa. Neuvottelut eivät johtaneet tulokseen, joten työtaistelu oli nyt ainoa mahdollisuus. Lakko alkoi maaliskuun 21. päivänä. Lakko halvaannutti pahasti koko opiskelijayhteisön toimintaa: ylioppilaskunnan maksuliikenne katkesi lähes tyystin. Seitsemän viikon työtaistelun jälkeen piirisovittelija kutsui osapuolet uudelleen luokseen 12.5., mutta uusi kompromissiehdotus ei vielä ollut työntekijöiden mielestä riittävä. Vasta työntekijöiden ja työnantajien suorat neuvottelut laukaisivat tilanteen. 

Tyytymättömyys valtion väen palkkakehitykseen kasvoi. Pitkään kytenyt kenttäväen kapina saavutti syksyllä 1983 kulminaatiopisteensä. VM teki käytännössä yksipuolisen päätöksen määrävuosikokousten poistamisesta. Jopa sellaisetkin virkamiehet, jotka olivat palvelleet jo yhdeksän tai neljätoista vuotta, menettivät päätöksen mukaan silloin oikeuden määrävuodet palvelleille maksettuun kymmenen- tai viisitoistavuotiskorotukseen. KHL piti syntynyttä tilannetta kestämättömänä. Yhdessä muiden Virkamiesliittolaisten liittojen kanssa KHL:n jäsenistö osallistui 27.10.1983 järjestettävään toimintapäivään.

Tuli aika kiillottaa lakkoasetta. Väistämättömäksi käyneeseen tilanteeseen valmistauduttiin vuosina 1984-85. Työtaistelutoimet aloitettiin vauhdituslakolla 18.-19.3.1986.. Valtakunnansovittelija antoi vapun tietämissä sovitteluesityksensä, joka ei tyydyttänyt sen paremmin Virkamiesliittoa kuin KHL:oakaan. KHL:n mukaan sovintoesitys ei riittävästi korjannut pieni- ja keskipalkkaisten virkamiesten asemaa. Varsinainen virkamieslakko toteutui huhti-toukokuussa 1986. Lakko kesti seitsemän viikkoa. 

Lakon tuloksena VM joutui myöntämään, että valtion väen palkkaus on pidettävä samassa tahdissa kuin muidenkin palkansaajien. Asetettiin erilaisia toimikuntia selvittämään valtion väen palkkakehitystä suhteessa muihin aloihin. Yhtenäisten tilastojen puuttuminen aiheutti kuitenkin sen, että selkeitä tuloksia ei voitu osoittaa. Sensijaan virkavääristymiä pystyttiin osaltaan oikaisemaan, yhteensä lähes neljäsataa henkilöä sai toimenkuvaansa paremmin vastaavan nimikkeen parin vuoden aikana. Vähintään yhtä tärkeää oli, että näiden virkojen palkkaa samalla nostettiin 2-4 palkkaluokkaa. Virkavääristymien oikaisuja tehtiin lähinnä kirjasto-, toimisto-, laboratorio- sekä teknisillä aloilla.

Arjen aherrusta halki 1980-luvun

KHL:n palkkaratkaisuissa edustama linja oli koko viime vuosikymmenen johdonmukainen. Kevään 1980 VES-ratkaisu ei tyydyttänyt KHL:oa. Ansiokehitystakuun puuttuminen sai KHL:n äänestämään Virkamiesliiton hallituksessa ratkaisua vastaan, mutta KHL jäi vähemmistöön. Keväällä 1983 KHL:n hallitus määritteli seuraavan vuoden tavoitteikseen ansiokehitystakuun seuraamisen, naisten palkkauksen kohentamisen sekä yksityisen ja kuntapuolen korotusten saamisen myös virkamieskunnalle. Vuotta myöhemmin KHL, ei myöskään ollut tyytyväinen sen paremmin virka- kuin työehtosopimusten järjestelyvararatkaisuun. Maaliskuussa 1987 VES:n järjestelyvarojen käytöstä syntyi neuvottelutulos VL:n hallituksessa äänin 14-3 KHL:n äänestäessä vastaan. 

KHL on aina pyrkinyt käyttämään järjestelyvaroja palkkahaitarin kaventamiseen ja virkavääristymien edes osittaiseen oikaisemiseen. Syksyllä 1985 KHL saattoi tyydytyksekseen todeta, että valtion palkka-asteikon alimmasta palkkaluokasta (AI) päästiin eroon. Myös luokat A6 ja A7 yhdistettiin siten, että A6 poistui käytöstä. Palkkaluokkien A21 ja A22 ero on perinteisesti ollut poikkeuksellisen suuri, koska jälkimmäisestä alkavat ns. päällikköpalkkaluokat. KHL halusi siirtää järjestelyvaroja kaventamaan tuota kuilua ja yleensäkin siirtää painopistettä asteikon alapäähän.

Valtio käynnisti keväällä 1985 virastoissa ja laitoksissa alustavan selvityksen virka- ja työsopimussuhteen käytön selkiinnyttämiseksi ja kehittämiseksi. KHL:oon otettiin alan muiden liittojen tavoin yhteyttä. Kuitenkin vasta helmikuussa 1987 hanke pääsi vauhtiin. Tällöin tiedusteltiin KHL:n kantaa palvelussuhteiden muutoksiin eli työntekijöiden siirtoihin työsopimussuhteesta virkasuhteeseen ja päinvastoin. KHL ei hyväksynyt suoralta kädeltä korkeakoulujen henkilökunnan siirtämistä virkasuhteeseen. KHL oli vastauksessaan sitä mieltä, että uuden virkamieslain ollessa vielä valmisteilla ja monien muidenkin asiaan liittyvien kysymysten odottaessa ratkaisuaan, ei siirtoja palvelussuhteesta toiseen pitäisi tehdä ennen vuotta 1990. Erityisesti vastustettiin laboratoriohenkilökunnan virkasuhteistamista, koska heidän vaativuusluokkittelunsa (Palke) oli saatu valmiiksi ja virkasuhteeseen siirtäminen olisi tehnyt ao. luokittelun soveltamisen vaikeaksi. KHL halusi ulottaa vaativuusluokittelun koskemaan myös virkasuhteisia työntekijöitä.

Päättäjät toimivat kuitenkin toisin. Lähes koko KHL:n jäsenistö oli syksyllä 1987 siirtymässä virkasuhteeseen. KHL asettui vastahankaan, koska VES-järjestelmä oli huomattavasti työsopimussuhteista jäykempi ja eräät aikaisemman palvelussuhteen edut menetettäisiin. Opetusministeriö oli samaa mieltä ja valtiovarainministeriö joutui taipumaan siihen, että korkeakouluille siirtyi tiettyjen virkojen perustamisen toimivalta. Tämä oli selvä voitto KHL:lle, koska järjestön perinteisen näkemyksen mukaan korkeakoulujen virkojen perustaminen, lakkauttaminen, nimikkeiden valinta, opetusalan ja tehtäväpiirien muuttaminen kuului kuten työsuhteisilla korkeakoulujen itsensä päätösvaltaan. Korkeakoulujen autonomia lisääntyi näin selvästi.

Maaliskuussa 1990 KHL huomautti korkeakouluja työehtosopimuslain vastaisesta toiminnasta. Useat korkeakoulut olivat menetelleet siten, että pysyväisluonteisen henkilökunnan kanssa oli solmittu toistuvasti vain määräaikaisia työsopimuksia tai sitten henkilöstöä otettiin tilapäisiin (tp.) virkasuhteisiin. Myös pitkään työsuhteessa olleita siirrettiin tp. virkasuhteeseen, vaikka KHL:n mielestä nämä työntekijät olivat toistaiseksi voimassaolevassa työsuhteessa.

Historiallinen katsaus päättyy määräaikaisuusongelmaan - ongelmaan, joka on tiiviisti ollut esillä liiton toiminnassa koko 1990-luvulla … ja vielä tänäkin päivänä. Vaikuttamisemme seurauksena selvitys määräaikaisuuksien käytöstä on jo tehty yliopistoissa ja työtä jatketaan tällä hetkellä valtiovarainministeriön työryhmässä, jossa on liiton edustus. Lukuisia määräaikaisuuksia on jo vakinaistettu tai ollaan vakinaistamassa.

Ammattijärjestötyön kohdalla pätee myös sanonta, että ilman menneisyyttä ei ole nykyisyyttä eikä tulevaisuutta. Jäsenten etujen ajaminen on pitkäjänteistä hidasta työtä, joka ei aina ole kovin näkyvää tai näyttävää. Lopputulos näkyy kuitenkin jokaisen suomalaisen arjessa ja työoloissa - sekä myös kukkarossa.

Edellä oleva katsaus toivottavasti auttaa lukijaa huomaamaan, että ammattijärjestöt ovat todellisia vaikuttajia. Liittymällä ammattijärjestöön ja tulemalla mukaan sen toimintaan voi jokainen olla itse mukana vaikuttamassa, mihin suuntaan työelämän asioita viedään. 

Otteet liiton historiikista: Mikko Laakso: Visioista tuloksiin/1991